Minua on usein syytetty katkeraksi, kateelliseksi, vihaiseksi, rasistiksi, ihmisvihaajaksi ja ties miksi.
Miksi ja kenelle olen kateellinen? Ehkä Suomen valtiolle ja suomalaiselle yhteiskunnalle, joka ei pidä huolta omistaan. Mutta. Mutta miksi olisin katkera joillekin yksilöille, joiden elämä pyörii kivan ja ihqun välissä?
Moniko minua arvostelevista ihmisistä on esimerkiksi kiertänyt yhtyeen kanssa viikkokaupalla Euroopassa useita kertoja, kuusi viikkoa Pohjois-Amerikassa, kolme viikkoa Etelä-Amerikassa ja tehnyt lukemattomia pistokeikkoja ympäriinsä ja saanut siitä vielä palkkaa? Moniko teistä on käynyt 21 kertaa Thaimaassa, ollut tekemässä siellä dokumenttia ja käynyt yhteensä 42 eri maassa?
Kuinka moni on menettänyt lamassa kaiken. Perheen, työpaikan ja asunnon, josta jäi vain velat maksettavaksi? Kuinka moni on noussut sellaisesta suosta, kun kaikki omaisia myöten syyllistivät työpaikan menettämisen olleen oma vikasi, yhtiön mennessä konkurssiin laman takia?
Kuinka monella ovat hampaat katkenneet, nenä murtunut, tai ollut useita kertoja silmät mustana sen takia, että on puolustanut heikompaansa? Minä en ole koskaan, en koskaan aloittanut lyömistä. Lopettanut kyllä montakin kertaa.
Kuinka moni on istunut syöpään riutuvan äitinsä vieressä päivittäin lähemmäs neljä kuukautta ja sen jälkeen jättänyt päivätyönsä ja ottanut hoidettavakseen sairaan isänsä, jääden itse puille paljaille? 7 kuukautta ilman minkäänlaisia tuloja Suomessa on pitkä siivu.
Vaikka minun luonteenlujuuttani pidetään itsestään selvyytenä, niin myös minulla on tunteet. Minä koen surua, vihaa, iloa ja rakkautta ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muu. Vahvuuteni on siinä, että pystyn niitä tunteitani kontrolloimaan ja ajattelemaan asioita rationaalisesti. Se ei silti tarkoita, että olisin jotain vitun henkilökuntaa, joka nyt vain hoitaa hommansa valittamatta.
Voitte kutsua minua marttyyriksi, koska kirjoitan tämän kaltaisen vuodatuksen, se ei minua haittaa. Minä tiedän totuuden, kuten tietävät myös ne kaikki todelliset ystävät, jotka osaavat ottaa minut huomioon ihmisenä, rehellisenä sellaisena, sellaisena kuin olen. Minä kirjoitan tämän vain itseäni varten.
Minä odotan isäni kuolemaa, jotta pääsen pois tästä selkään puukottajien yhteiskunnasta, jollaiseksi Suomi on valitettavasti muuttunut. Suomalainen yhden totuuden ”hyvinvointiyhteiskunta” ahdistaa minua suunnattomasti, sillä sosialismi tappaa kaiken yksilöllisyyden ihmisestä.
Sanotaan, että ne ovat eri miehiä jotka tekevät ruumiita kuin ne, jotka niitä pesevät. On helppo huudella piilosta. Reaalitodellisuus taas opettaa käyttäytymään, mikä on yksi tärkeimmistä arvoista lähtökohdista riippumatta.
Maailma on kova paikka ja elämä lyhyt. Sitä periaatetta olen noudattanut ja sen ansiosta kokenut asioita, joista muut eivät näe edes unia. Samalla periaatteella jatkan tappiin asti, sillä aikaa ei voi tallettaa pankkiin ja kuolema kuittaa univelat.
Jari-Petri Heino.
