Kuolema on varmasti yksi nykymaailman tabuimmista asioista. Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä hetki miettiä niitä kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka antoivat ainokaisensa taistellessaan Suomen itsenäisyydestä ja sen suunnasta sodissamme vuosina 1918, 1939-1944.
Henkilökohtaisesti uskon, että kuolema on lopullinen ja ne jotka samaan uskovat, ovat olleet todellisia sankareita katsoessaan kuolemaa silmästä silmään.
Olen nähnyt kuoleman läheltä ja kaukaa, sekä myös kokenut sen läheisyyden. Vuonna 1937 syntynyt äitini oli yksi tämän maan rakentajista ja menehtyi syöpään vuonna 2006, ehtimättä toteuttaa sen enempää haaveitaan vanhuudenpäiven auvoisuudesta. Istuin nelisen kuukautta päivittän hänen vieressään kun hän pikkuhiljaa kuihtui pois. Koska lähtö oli varma olin siihen hyvissä ajoin valmistautunut ja itkenyt suruni jo heti kuullessani sairauden vakavuudesta lääkäriltä.
Kun lähtö sitten tapahtui, olin juuri saattohoitokodin käytävällä puhelimessa, kun isäni veli tuli ilmoittamaan äitini vetäneen viimeisen henkäyksensä. Lopetin puhelun ja menin äitini vuoteen viereen ja otin häntä kädestä hyvästelläkseni yhden rakkaimmista ihmisistä tällä pallolla. Äitini ei ollutkaan vielä poistunut, vaan veti viimeisen henkäyksensä vasta kun pidin häntä kädestä. Se oli pysäyttävä kokemus ihmisen tietoisuudesta vaikka ruumiintoiminnat olivat jo pysähtyneet.
Nyt olen seurannut vuonna 1935 syntyneen, evakkona Karjalasta paenneen isäni kuihtumista vuosia tiedostaen, että kuolema tulee ennemmin tai myöhemmin ja siinä ei ole mitään ihmeellistä, eikä oikeastaan edes surullista. Kun läheinen kuolee, hän poistuu elämästämme ainoastaan fyysisesti, sillä uskon ikuisen elämän olevan mahdollista vain meidän elävien ihmisten kautta.
