Olen kummajainen

Tiedän, että kaltaisiani on pilvin pimein, mutta jostain syystä meitä ei huomioida.

Millä tavalla sitten olen kummajainen? Jos lähdetään lapsuudesta, niin en ole esimerkiksi koskaan päässyt ”nauttimaan” yhteiskunnan järjestämästä varhaiskasvatuksesta, koska ollessani lapsi, sellaista järjestelmää ei ollut. Vaikka olin pienituloisen duunariperheen kakara, oli vanhemmillani jostain ihmeellisestä syystä varaa palkata lastenhoitaja kotiimme.

Koulutaipaleeni aloitin kulkemalla yksin, tai luokkakavereiden kanssa noin kolmen kilometrin matkan kävellen, tai polkupyörällä. Koulun jälkeen ei ollut iltapäiväkerhoja, mutta lapset tulivat aivan hyvin toimeen yksin tai keskenään, kunnes vanhemmat tulivat kotiin duunistaan. Lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan opittiin useasti jo ennen koulua omien vanhempien toimiessa opettajina.

Nykypäivänä ovat asiat toisin.

Lapset laitetaan jo lähes suoraan kapaloistaan päiväkoteihin,  joita ainakin joskus kutsuttiin seimeksi. Vaikka jompi kumpi vanhemmista olisi kotona, voidaan lapsi silti kiikuttaa päivähoitoon, koska siihen on jostain käsittämättömästä syystä oikeus ja harva kysyy, missä ovat vanhempien velvollisuudet huolehtia itse hankimastaan jälkikasvusta? Välillä tuntuu siltä, että lapset on tehty vain sen takia, että niitä kuuluu tehdä, tai sitten hetken mielijohteesta, kun ne ovat pienenä niin ihania. Lapsia tunnutaan monesti pidettävän kuin lemmikkieläimiä, ja sen huomaa ehkä parhaiten siitä, että heille annetaan useasti toinen toistaan ihmeellisempiä nimiä. Ilmeisesti on vain ajan kysymys, koska saamme lukea facebookista ilmoituksia, jossa annetaan lapsi pois avioeron, sairauden tms takia.

Työelämän aloitin jo 12 vuotiaana, jolloin olin maalarina isäni pienessä yrityksessä. Siitä työputki jatkui keskeyttämättä aina armeijaan asti, jossa tuli vietettyä 8 kuukautta. Eihän armeijaan meno kovin mukavalta tuntunut, kun oli juuri päässyt aikuisiän kynnykselle, mutta mukavaa aikaahan se loppujen lopuksi oli. Tottakai meitä simputettiin ja juoksutettiin, mutta eikö se ole armeijan tarkoitus? Oppia siis elämään vittumaisissa olosuhteissa ja täyttämään silti käskyt? Mitä varusmiespalvelus on oikeaan sotaan verrattuna ja eikö siellä siihen valmisteta, siis sotaan?

Armeijan jälkeen alkoi taas työelämä, joka sitten katkesi 1991 laman iskiessä täydellä voimalla Suomeen. Kaikki meni ja velat jäi, sekä velkojen lisäksi paskan jätkän maine, aivan kuin lama olisi ollut meikäläisen järjestämä. Siitä lähtien ei ole luottotietoja ollut ja työn tekokin on ollut enemmän pätkätöiden siivittämää, jos ei oteta mukaan vuodesta 2006 vuoteen 2014 loppuun kestänyttä omaishoitajuutta.

Olenko katkera? En ole katkera, koska uskon siihen, että meillä on vain yksi elämä, joten minulla ei ole tarmoa tai aikaa jäädä märehtimään jo tapahtuneita asioita, varsinkin kun niiden kulku ei ole ollut minun käsissäni.

Useasti näkee kirjoitettavan ja puhuttavan siitä, kuinka köyhiä kyykytetään ja miten vaikeaa on köyhän elämä. Minä olen viimeiset kahdeksan vuotta elänyt pääasiassa sovelletulla työttömyyspäivärahalla ja 300 euron nettokorvauksella omaishoitajana. Suurin ongelmahan omaishoitajilla on se, että töiden tekeminen hoitamisen ohella voi olla suhteellisen haasteellista, riippuen toki hoidettavan kunnosta, mutta 24/7 ollaan joka tapauksessa valmiustilassa.

Olenko tuntenut oloni köyhäksi? No en. Syykin siihen on yksinkertainen. Minulla on prioriteetit kohdallaan. Minulle riittää se, että on katto pään päällä ja päivittäin saa jotain syödäkseen. Suomessa asiat ovat kuitenkin paljon paremmin. Täällä pääsee lääkäriin ilman rahaa ja ketään ei jätetä kadulle kuolemaan. Täällä kolahtaa mitään tekemättä joka kuukausi yli 500 euroa tilille. Täällä tuetaan asumista ja elämistä monenlaisilla sosiaalisilla järjestelmillä.

Olen saanut Suomelta paljon ja silloin kun Suomi tarvitsee minulta jotain, olen siihen valmis. Tällä hetkellä Suomi tarvitsee ihmisiä, jotka eivät ole itsekkäitä, vaan ovat valmiina tekemään uhrauksia jälkeläistemme yhteisen tulevaisuuden turvaamiseksi. Meitä ei pyydetä antamaan sitä kaikkein kalleinta, eli henkeämme, minkä joutuivat tekemään ne kymmenet tuhannet nuoret ihmiset, kun asiat oli viimeksi päästetty siihen pisteeseen.

Nyt meillä on vielä mahdollisuus selvitä ilman isompaa kriisiä, jos meistä jokainen on valmis tinkimään itsekkyydestään ja minäminä-asenteestaan, ja ymmärtää sen, että ilman Suomea meitä, eli suomalaisia ei olisi.

 

Tietoja Jari-Petri Heino

Paljon kokenut ja vielä enemmän nähnyt.
Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.