Toisesta maailmansodasta on aikaa 70 vuotta ja Neuvostoliiton hajoamisestakin yli kaksikymmentä.
Silti päivittäin saa lukea kuinka nationalismi on perseestä ja isänmaallisuuden määrittelee historiastaan mitä ilmeisimmin täysin tietämättömät nuoret idealistit.
Mikä saa tavalliset suomalaiset luottamaan eurooppalaisiin pääoman sätkynukkeihin enemmän kuin oman maansa kansalaisiin? Mikä saa suomalaiset vainoamaan toisiaan sosiaalisessa mediassa, ilmiantamaan toisiaan”väärien ajatusten” takia, tai jopa hylkäämään kaverinsa eri mielisyyksien vuoksi?
Hieman yli 70 vuotta sitten suomalainen sisu oli kovaa ja kysyttyä valuuttaa. Kaveria ei jätetty ja lähes koko kansa oli yksimielinen omasta asemastaan maailman melskeissä.
Sota hävittiin ja alkoi jälleen rakennuksen aika. Huolimatta kovista olosuhteista ja kansakuntaan pesiytyneestä mädistä kavereiden jättäjistä, kehittyi Suomesta maa josta olisi monen muun kannattanut ottaa mallia.
80-luvulla alkoi näkyä merkkejä suuren ja mahtavan naapurin kaatumisesta, alkoivat määrätyt tahot rellestämään kuin siat pellossa. Kun sitten Neuvostoliitto kaatui ja itse aiheutettu kulutusjuhlan krapula iski, kaatui moni suomalainen Neuvostoliiton mukana jos ei fyysisesti, niin ainakin henkisesti.
Euroopan Unionin myötä se henkinen pahoinvointi on jälleen muuttunut idealistiseksi öykkäröinniksi.
Suomi ei selviä yksin. Suomen pitää olla osa Eurooppaa ja sen rahaliittoa. Euroopan Unioni on ikuinen.
Tutun kuuloista mantraa.
Olen nationalisti ja ylpeä suomalaisuudestani.
Olen ylpeä isovanhemmistani ja vanhemmistani, veljistäni, lapsestani, ystävistäni ja maastani. Olen ylpeä Marttisen miehistä, Risto Rytistä ja Matti Nykäsestä, mutta surullinen siitä miten oma kansa on heitä kohdellut.
Olen surullinen siitä, että suomalaiset on jälleen saatu vihaamaan toisiaan.
