Yleisradion tuottaman Suomen Marsalkka elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen toteaa, ettei Suomesta löytynyt todellista tietoa siitä millainen ihminen Mannerheim oli, joten vapaus kuvitella asia annettiin kenialaisille.
Onko Lyytinen sitten tiedustellut Mannerheimista Pispalan Pulterissa, vai käynyt jopa kirjastossa kyselemässä teoksia jää hämärään peittoon, mutta Suomessa jos jossain, on Mannerheimista tietoa enemmän kuin yhden täyspitkän elokuvan tarpeisiin.
Talvella 1923 Mannerheim matkusti RanskastaAlgeriaan, päämäränään Marokko. Myöhempien tapahtumien johdosta voidaan olettaa, että lopullinen kohde oli Casablanca, jossa toimi Mannerheimin ihailema strategi marsalkka Hubert Lyautey, Marokon ranskalainen käskynhaltija.
Mannerheim oli ostanut Sveitsistä Benz merkkisen auton, jonka kuljettajaksi hän palkkasi sveitsinranskalaisen Michel Gaillardin. Matkaseurana Mannerheimilla oli nuori ranskalainen kreivitär Jeanne de Salvert. Noin 130 kilometrin päässä Algerista Mannerheim oli yksin liikkellä autolla, kun hän 19.3.1923 suistui sateessa tieltä viisi metriä syvään rotkoon. Auto osui kahteen puuhun ja ulos sinkoutunut Mannerheim jäi kaatuneen auton alle. Mannerheim joutui odottamaan apua neljä ja puoli tuntia, kunnes kreivitär de Salvertin lähettämät etsintäpartiot löysivät hänet. Ensiavun jälkeen Mannerheim kuljetettiin Laveruen siirtomaasairaalaan.
Tuloksena onnettomuudesta oli keuhkokuume sekä useita murtuneita kylkiluita ja murtuneet reisi- ja solisluu. Mannerheimin jalka laitettiin vetoon, mutta murtuman johdosta se lyheni kaksi senttimetriä. Suomesta apuun lähti hänen entinen adjutanttinsa majuri K.H.Kekoni. Kahden kuukauden toipumisen jälkeen Mannerheim saattoi lähteä Sveitsin Lausanneen ja heinäkuussa hän palasi Suomeen.
Mannerheim ei enää ajanut autoa itse onnettomuuden jälkeen, mutta huumorintajuaan hän ei menettänyt. Kenraalimajuri Hannes Ignatius pyysi Mannerheimia kertomaan parhaat nähtävyydet Afrikassa.
– Kreivitär de Salvertin silmät. Mannerheim vastasi.
Kuten huomataan, Mannerheim on siis käynyt oikeastikin Afrikassa, mutta kuinka moni mahtaa olla tietoinen hänen pyrkimyksistään Ranskan muukalaislegioonaan? Tuskin ainakaan tuottaja Lyytinen.
Mannerheim osallistui 17.9.1925 Oslossa pidettyyn kansainvälisen Punaisen Ristin 12. yleiskokouksen esikokoukseen. Tässä yhteydessä hän tapasi Ranskan Oslon edustuston lähetyssihteeri Jacques du Chaffaultin. Du Chaffault oli Mannerheimille vanha tuttavuus, sillä miehet olivat tavanneet jo Helsingissä, jossa ranskalainen toimi aikaisemmin.
Mannerheim kertoi du Chaffaultille halunsa päästä irti siviilielämästä ja toiveestaan liittyä Ranskan armeijan palvelukseen Marokkoon. Suomen kansalaiselle se tarkoitti käytännössä värväytymistä muukalaislegioonaan. Viran suhteen Mannerheim sanoi tyytyvänsä siihen, että palvelisi Marokossa missä tahansa ominaisuudessa, kunhan tehtävä olisi kunniallinen. Marsalkka Lyautey toimi vuonna 1925 vielä viimeistä vuottaan Marokon käskynhaltijana ja sammutti parhaillaan riffien sitkeää kapinaa.
Ehdotus saattoi tuntua yllättävältä entiseltä Suomen valkoisen armeijan ylipäälliköltä ja valtionhoitajalta, mutta Mannerheim viittasi hyvin tuntemansa Tanskan prinssi Aagen jo palvelevan muukalaislegioonassa.
– Prinssi Aage menee tapattamaan itsensä luullakseni 1500 frangista kuukaudessa. Minullakaan ei olisi suhteettomia pyrkimyksiä, Mannerheim naurahti.
Hän mainitsi myös ranskalaismielisyytensä ja sen, kuinka hän oli valtionhoitajana ohjannut Suomen pois saksalaisvaikutuksen alta. Tämän du Chaffault tiesikin, kuten myös Mannerheimin erinomaisen ranskan kielen taidon. Hän oli jo kaksi vuotta aikaisemmin Helsingistä lähettämässään raportissa arvellut, että Mannerheimin Pohjois-Afrikan matka olisi osaltaan johtunut siitä, että Mannerheim ei halunnut osallistua vapaussodan viisivuotisjuhliin. Niihin odotettiin kunniavieraaksi vuoden 1918 maihinnousukunnan kenraali Rüdiger von der Goltzia, saksalaista kreiviä ja kenraalia.
Asia pyydettiin esittämään eteenpäin Pariisiin luottamuksellisesti ja epävirallisesti. Du Chaffaultin käsityksen mukaan Mannerheim oli tosissaan. Ranskan ulkoministeriön arkistossa säilyneiden raporttien mukaan Mannerheim olisi ollut ”spontaanisti valmis asettamaan miekkansa Ranskan palvelukseen”.
– Minä olen ennen muuta ratsuväen kenraali. Tämä kohottaa näkemystä ja jättää mieheen hyökkäyshenkeä, toiminnan makua peitsen kärkeä myöten.
Suomalainen kenraali toivoi pääsevänsä keskustelemaan asiasta tarkemmin Ranskan armeijan johdon, erityisesti marsalkka Ferdinand Fochin kanssa, kun hän olisi lokakuussa Genevessä pidettävässä Punaisen Ristin yleiskokouksessa. Jos ranskalaiset suostuisivat ehdotukseen, Mannerheim oli valmis vahvistamaan pyyntönsä virallisesti presidentti Relanderille, sekä Suomen Pariisin suurlähettilään Carl Enckellin välityksellä ranskalaisille. Tätä ennen hän halusi kuitenkin varmistuksen.
Yllättävä yhteydenotto välitettiin kirjeitse pää- ja ulkoministeri Aristide Briandille 30.9.1925 Ranskan Oslon lähettilään toimesta. Du Chaffaultin esimies ministeri Laporte muistutti välittäessään viestiään Pariisiin, että Ranskalla olisi tässä tilaisuus kiinnittää palvelukseen henkilö, jolla oli edelleen suuri vaikutusvalta. Mannerheim oli, kuten hän oli itse Oslossa muistuttanut, ”ainoa mies pohjolassa, joka oli selvinnyt taistelussa voittajana”. Ehdotus jatkettiin edelleen Ranskan yleisesikunnalle, mutta sotilasjohto suhtautui asiaan kielteisesti vastauskirjeessään 25.11.1925.
Vaikka onkin tunnustettava, että Suomen entisen valtionhoitajan värväämisellä muukalaislegioonaan olisi etenkin Tanskan prinssin jälkeen propaganda-arvoa, Mannerheimin toivomus näyttää mahdottomalta täyttää.
Vuonna 1867 syntynyt Mannerheim oli jo 59 vuotias, mutta silti Jacques du Chaffaultin mukaan ikäänsä nähden hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa. Hän ei edes ontunut muutamaa vuotta aikaisemmin murtunutta jalkaansa. Ikä oli kuitenkin eräs esteistä. Mannerheim oli saavuttanut 58 vuoden iän, joka oli everstiluutnantin eroamisikä Ranskan armeijassa.
Legioonassa ei voitaisi antaa hänelle muuta kuin tätä alempi sotilasarvo, ja vaikka hän sen hyväksyisikin, hän on lain mukaan liian vanha täyttämään tehtävää.
Ranskan ulkoministeriö ohjeisti du Chaffaultia mahdollisen Mannerheimin tiedustelun varalta. Du Chaffaultia kehotettiin olemaan viittaamatta korkeaan ikään. Ratsuväen kenraalille oli kerrottava vain, että voimassa olevien määräysten mukaan hänelle ei ollut tarjottavissa aikaisempaa ylipäällikön tehtävää vastaavaa sotilasarvoa. Lisäksi voitiin todeta, että Lyautey oli onnistunut rauhoittamaan Marokon ja edellisenä kesänä lähetettyjen joukkojen määrää oli jo huomattavasti vähennetty.
Mannerheim ei koskaan ratsastanut aavikolla muukalaislegioonan lipun alla. Sen sijaan hän lähti marraskuussa 1927 metsästämään tiikereitä Intian ja Nepalin rajalle englantilaisen eversti Faunthorpen seurassa.
Vaikka Mannerheim ei siis koskaan liittynyt muukalaislegioonaan, olisi tästäkin tarinasta voitu tehdä fiktiivinen, jossa siis Mannerheimista olisi tullut vaikka muukalaislegioonan alokas. Sekin olisi ollut varmasti monen suomalaisen mielestä parempi vaihtoehto kuin tehdä afrikkalainen versio afrikkalaisin näyttelijöin Suomen marsalkasta.
Jari-Petri Heino
Lähteet www.mannerheim.fi
Leijonalegioona. Kari Kallonen. Kustannusosakeyhtiö Revontuli 2007
